Olojen kuvailua

Vaikka tällä hetkellä arkeni on melko tasaisen rauhallista, koen silti lähes päivittäin näitä omia "olojani".

Koitanpa kuvailla millaisia nämä olot sitten on. Kuten jo aiemmin olen kertonut, minun suurin pelko/ahdistuksen aiheuttaja on vatsatauti. Tutkin alituiseen oman kroppani tuntemuksia. Jos vatsassa kurahtaa tai ylipäänsä tunnen vatsassani jonkin tuntemuksen, on ensimmäinen ajatukseni "onkohan minulle tulossa vatsatauti"?  Tulkitsen siis kehoani väärin. Vatsan tuntemuksiahan voi tulla vaikka mistä. On esimerkiksi nälkä, on täysi olo, närästää, ilmaa kulkee suolistossa tms.
Ajatus mahdollisesta vatsataudista saa minut ahdistumaan ja tällöin taas reagoin vatsallani. Minulle tulee huono olo. Kämmeneni hikoavat, suuta saattaa kuivaa ja syke nousta.

Missä tilanteissa nämä olot sitten herkimmin tulevat?
Yleensä näitä altistavia tilanteita on tiedossa olevat reissut, tuntemattomien parissa ruokailut, krapula, yllättävät tilanteet/kun asiat eivät menekään niin kuin olin ajatellut niiden menevän. Sinäänsä melko hankala listata tällä tavalla mitään tiettyä tilannetta. Stressi ja väsymys saavat myös helpommin aikaan näitä oloja, sillä tällöin en jaksa keskittyä olennaiseen. En jaksa keskittyä ajattelemaan järkevästi, annan liikaa valtaa tunteille ja tuntemuksille.

Hyvin harvoin minulle tulee varsinaisia paniikkikohtauksia. Yleensä osaan melko pian käsitellä nämä olot päässäni. Parhaaksi keinoksi olen kokenut "mitä sitten"-ajatuksen. "Mitä sitten vaikka on huono olo? Ihan sama! Sittenpähän on. Se menee jossain kohtaa kuitenkin ohi. Mitä sitten vaikka oksentaisin? Sittenpähän oksennan. Ei siihen kuole. Mitä sitten vaikka joku näkisi että oksennan"?
En osaa selittää miksi välitän ajatuksissani siitä mitä muut ajattelee, sillä normaalisti en välitäkkään. En ole koskaan kärsinyt esiintymispelosta, nautin esiintymisestä suurellekin yleisölle.

Nämä oloni kestävät yleensä vain muutaman minuutin. Usein myös sanon ääneen, että minulla on huono olo tai että pelkään saaneeni vatsataudin. Jotenkin se ääneen sanominen helpottaa. Silloin tajuaa miten hassulta se kuulostaa. Enkä minä siis yksikseni juttele, vaan sanon tämän ääneen jos olen jonkun seurassa olojen iskiessä. Kyllähän minä siis juttelen ääneenkin, yleensä höpisen koirilleni, mutten niille ole tullut kertoneeksi oloistani.

Oloja tulee siis miltei päivittäin mutta olen tottunut siihen. Olen hyväksynyt sen osaksi minua, enkä koe sitä kovinkaan häiritseväksi. Välillä oloja on harvemmin. Yleensä olot katoavat silloin, kun on muuta puuhaa. Esimerkiksi töissä ollessani en muista saaneeni näitä oloja, tai jos olen, en muista niitä enää. Olisihan se kiva olla kokonaan ilman näitä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta turha siitä on ottaa liikaa stressiä. Kenties joskus löydän vielä parempia keinoja mutta nyt mennään näillä!

Hyvää alkavaa viikkoa ihmiset hyvät!