Laukkaako sinullakin ajatukset öisin?

Luen itseni niihin, joiden ajatukset välistä sekoilee öisin.

Ihmisessä pitäisi olla jokin nappi mistä voisi painaa, kun kello lyö 23:00. Nappia painamalla alkaisi väsyttää oikein kovasti ja pian nukahtaisikin mukavien unien pariin.
Minulla tulee välillä näitä ihmeellisiä masennus/ahdistus fiiliksiä silloin, kun en saa unta. Ajatukset mitä alan pyörittää  päässä saavat älyttömät mittasuhteet. Ja aihehan voi olla ihan mikä vain maan ja taivaan väliltä. Saatan alkaa yöllä kyynelehtiä ajatusta, että koirani tulevat luultavasti kuolemaan paljon ennen minua. Tai ahdistun ajatuksesta, että mikä elämäni tarkoitus on ja mitä minun tulisi oikein tehdä. Minulla ei ole töitä ja naaman ihokin on kamalassa kunnossa, Olo tuntuu äärimmäisen yksinäiseltä.
Hyvä kikka näihin ajatuspyörteisiin voisi olla pitää vihkoa sängyn lähettyvillä. Kirjottaisi yölliset murheensa siihen ja sopisi itsensä kanssa palaavansa niihin sitten aamulla. Ja kas kummaa, aamulla kaikki nämä vuoren suuruisilta tuntuneet asiat tuntuukin melko mitättömiltä. Tai sitten tekee niin kuin minä yleensä, pillitän silmät päästä jotain turhaa aihetta ja hyvällä tuurilla herätän vieressä nukkuvan kertomalla kuinka yksinäinen olo on.. En suosittele!

Lueskelin netistä aiheesta ja melko moni ihmetteli tätä samaa, että miksi yöllä ajatukset voivat mennä niin pahasti solmuun. Yhden melko järkevältä kuulostavan vastauksen löysin hs.fi:n jostakin artikkelista. Siihen joku psykologi oli vastannut näin:

"Psykologisesti se liittyy siihen, että psyykkistä tervejärkisyyttä ylläpitäviä päivän rutiineja ja puuhia ei ole käynnissä ja meille psyykkisesti elintärkeä yhteys maailmaan ja sen ihmisiin on ikään kuin poikki. Olemme yksin maailmassa."

Normaalit psyykkiset puolustusmekanismit eivät toimi yöllä pimeässä niin kuin päivällä. Jos on stressiä, senkin voima on yöllä toinen kuin päivänvalossa.

"Öinen ahdistus antaa signaalin, että jotain tarttis tehdä, mutta johtopäätökset suosittelen tekemään päivätajunnan aikaan. Yön sumea logiikka jätettäköön unennäölle, jonne se kuuluu."

Yksi öisten ajatuskierteiden piirre on, että samat ongelmat pyörivät päässä yhä uudestaan, ikään kuin ratkeamatta.

Mitä me siis tästä opimme? No emme yhtään mitään! :D Onni on kuitenkin se, että 99% omalla kohdallani tapahtuneista yöllisistä tunnepurkauksista tuntuu aamulla turhilta/hassuilta/helpommilta. Tänäkin aamuna aurinko paistaa niin makeasti! Polttaessani aamutupakkaa rappusilla tunsin kuinka aurinko oikein lämmitti kasvojani. Linnut huusivat puissa kilpaa ja tuntui siltä, että kevät saapuu ihan just nyt!

Hyvää alkavaa viikkoa tyypit!

Olojen kuvailua

Vaikka tällä hetkellä arkeni on melko tasaisen rauhallista, koen silti lähes päivittäin näitä omia "olojani".

Koitanpa kuvailla millaisia nämä olot sitten on. Kuten jo aiemmin olen kertonut, minun suurin pelko/ahdistuksen aiheuttaja on vatsatauti. Tutkin alituiseen oman kroppani tuntemuksia. Jos vatsassa kurahtaa tai ylipäänsä tunnen vatsassani jonkin tuntemuksen, on ensimmäinen ajatukseni "onkohan minulle tulossa vatsatauti"?  Tulkitsen siis kehoani väärin. Vatsan tuntemuksiahan voi tulla vaikka mistä. On esimerkiksi nälkä, on täysi olo, närästää, ilmaa kulkee suolistossa tms.
Ajatus mahdollisesta vatsataudista saa minut ahdistumaan ja tällöin taas reagoin vatsallani. Minulle tulee huono olo. Kämmeneni hikoavat, suuta saattaa kuivaa ja syke nousta.

Missä tilanteissa nämä olot sitten herkimmin tulevat?
Yleensä näitä altistavia tilanteita on tiedossa olevat reissut, tuntemattomien parissa ruokailut, krapula, yllättävät tilanteet/kun asiat eivät menekään niin kuin olin ajatellut niiden menevän. Sinäänsä melko hankala listata tällä tavalla mitään tiettyä tilannetta. Stressi ja väsymys saavat myös helpommin aikaan näitä oloja, sillä tällöin en jaksa keskittyä olennaiseen. En jaksa keskittyä ajattelemaan järkevästi, annan liikaa valtaa tunteille ja tuntemuksille.

Hyvin harvoin minulle tulee varsinaisia paniikkikohtauksia. Yleensä osaan melko pian käsitellä nämä olot päässäni. Parhaaksi keinoksi olen kokenut "mitä sitten"-ajatuksen. "Mitä sitten vaikka on huono olo? Ihan sama! Sittenpähän on. Se menee jossain kohtaa kuitenkin ohi. Mitä sitten vaikka oksentaisin? Sittenpähän oksennan. Ei siihen kuole. Mitä sitten vaikka joku näkisi että oksennan"?
En osaa selittää miksi välitän ajatuksissani siitä mitä muut ajattelee, sillä normaalisti en välitäkkään. En ole koskaan kärsinyt esiintymispelosta, nautin esiintymisestä suurellekin yleisölle.

Nämä oloni kestävät yleensä vain muutaman minuutin. Usein myös sanon ääneen, että minulla on huono olo tai että pelkään saaneeni vatsataudin. Jotenkin se ääneen sanominen helpottaa. Silloin tajuaa miten hassulta se kuulostaa. Enkä minä siis yksikseni juttele, vaan sanon tämän ääneen jos olen jonkun seurassa olojen iskiessä. Kyllähän minä siis juttelen ääneenkin, yleensä höpisen koirilleni, mutten niille ole tullut kertoneeksi oloistani.

Oloja tulee siis miltei päivittäin mutta olen tottunut siihen. Olen hyväksynyt sen osaksi minua, enkä koe sitä kovinkaan häiritseväksi. Välillä oloja on harvemmin. Yleensä olot katoavat silloin, kun on muuta puuhaa. Esimerkiksi töissä ollessani en muista saaneeni näitä oloja, tai jos olen, en muista niitä enää. Olisihan se kiva olla kokonaan ilman näitä tuntemuksia ja ajatuksia, mutta turha siitä on ottaa liikaa stressiä. Kenties joskus löydän vielä parempia keinoja mutta nyt mennään näillä!

Hyvää alkavaa viikkoa ihmiset hyvät!

Päivän kuvia

Perjantai päiväni tapahtumia.

Aamukahvi maistui hyvälle lemppari mukista.

Kotona piti hieman lapioida lunta, jotta päästäisiin koirien kanssa pation kautta pihalle.

Kiki on 8-vuotias nautiskelija.

Kotona tuli siivoiltuakin.

Tiskaaminen = P E R S E E S T Ä.

Poikaystävälläni on keittiöremontti kesken, joten nautin maittavan einesaterian.

Aku Kopakkalan kirja SSRI-lääkityksestä on mielenkiintoinen.

Hamu on 5-vuotias energiapakkaus.

Kuka näkyy peilistä?

Normaalisti vietän arkipäivät maaseudun kupeessa poikaystäväni luona. Mitenkä 27 vuotiaana tulisi muuten kutsua seurustelukumppaniaan? "Poikaystävä" kuulostaa teinimäiseltä, miesystävä on taas +50 vuotiaiden käyttämä sanamuoto. Niin noh.
Yleensä vietämme viikonloput vuokrayksiössäni keskustassa. Sieltä käsin on olevinaan kätevämpi tavata vaikkapa kavereita. Rehellisempi syy lienee kuitenkin se, että jos huvittaa lähteä viihteelle on minun luontani kaikki kuppilat kiven heiton päässä. Onhan se tietty muutenkin mukavaa vaihtelua, kun saa olla maaseudun rauhassa ja kaupungin hektisemmässä menossa miten tykkää.
Tänään olemme kuitenkin poikkeuksellisesti illan landella mutta huomenna suunnataan takaisin keskustaan ihmisten pariin. Yllättävän rauhallinen perjantai-ilta siis tiedossa!

Hyvää alkavaa viikonloppua kaikille!

Muiden suhtautuminen

Avoimuus omista "ongelmista" helpottaa oloa.

Sen olen kokenut, että kannattaa olla mahdollisimman avoin omista pulmistaan muille ihmisille. Omalla kohdallani paniikin iskiessä helpottaa todella paljon, kun avaan suuni ja sanon ääneen että nyt hieman ahdistaa. Alun alkaen kun ongelmani liittyi pitkälti syömiseen muiden kanssa, saatoin ennen ruokailua sanoa että hitto kun jännittää tämä ruokailu. Olo helpottuu huomattavasti kun ei tarvitse salailla tuntemuksiaan ja jäädä omien ajatustensa vangiksi,
Ollessani opiskelemassa lähihoitajaksi, koulussa ruokailu alkoi olla hankalaa. Suuri ruokasali täynnä ihmisiä ja pitkät pöydät, jossa saattoi joutua istumaan tuntemattomienkin kanssa. Tällöin päätin rohkaistua ja kertoa parille opiskelutoverilleni ongelmastani. Se helpotuksen määrä, kun molemmat ottivan asian hyvinkin rennosti ja kertoivat joko omista tai kavereidensa samankaltaisista pulmista. Ruokailuni alkoi taas sujua ja jos joskus tuntui kinkkiseltä, sanoin vain ääneen kavereille että tuntuupa taas hankalalta tämä syöminen. Ongelma hälveni aina.

Tekemäni lohipasta.

Nykyisin enää vain harvoin koen vaikeuksia syödä "ihmisten ilmoilla". Nautin ruoasta ja ravintoloissa syömisestä. Tätäkin asiaa pohtiessani hieman enemmän, mietin että onko lääkityksestä ollut tässä suhteessa apua? Oma asenteeni on mielestäni paljon suuremmassa roolissa. Juurikin se avoimuus ja se ettei ole itselleen liian ankara, Ei pidä ajatella asiaa liian suurena ongelmana, tai ongelmana ylipäänsä. Se on pikemminkin ominaisuus. Ja se, ettei asiaa tarvitse hävetä eikä piilotella.

Kaikkiin omiin pulmiini auttaa myös rohkeus. Rohkeus kohdata pelot ja niiden aiheuttajat. Jos koen ulkona syömisen hankalaksi ja epämiellyttäväksi, ei pidä jättäytyä näistä tilanteista pois. Helppoahan se toki olisi keksiä milloin mitäkin tekosyitä miksei lähtisi ravintolaan syömään. Tai jos reissaaminen kaverien kanssa ahdistaisi ajatuksena, silloin todellakin pitää lähteä matkaan!
Kun huomaa ettei tukehtunutkaan tai oksentanut pöydälle ravintolassa muiden katsellessa, saa itselleen voimaa. Positiivisen kokemuksen huomatessaan, ettei se ollutkaan niin vaikeaa, että selviää kyllä -on suuri hyöty. Jos autoreissulla tai junamatkalla tulee huono olo, voi siitä ensin huomauttaa mahdolliselle kanssamatkustajalle. Sitten pitää muistaa ajatella järjellä, eikä antaa tunteille valtaa. Mitä sitten, jos tulee huono olo? Mitä sitten jos oksettaa? No sitten jos niin on niin menee junassa vessaan yrjölle taikka autoillessa motarilla avaa ikkunan ja heittää laatat menemään. Ja sitten se, että tuskin kumminkaan edes oksennat. Jännitystä vain, mikä menee piakkoin ohi. Kaikki hyvin. Muista hengittää rauhallisesti, keskity hengittämiseen.

Ei pidä olla liian ankara itselleen siitä, että kokee tällaisia tuntemuksia. Itsensä mollaaminen ei hyödytä. Ongelmansa kullakin!

Arjesta päivää!

Olemme päässeet nykyhetkeen ja muihin juttuihin.

Minun dosettini.

Tein muutama päivä sitten päätöksen lopettaa Citalopram 10mg lääkityksen. Olen lähinnä halukas näkemään, kuinka tällä kertaa tulee käymään ja koen muutenkin pärjääväni ilman. Aion tehdä lopetuksen hieman eritavalla kuin viimeeksi, enkä säikähdä oitis jos tulee synkkiä oloja.
Ajatukseni on pudottaa lääkitystä paljon hitaammin kuin viime kerralla. Annostukseni tulee ensimmäiset pari viikkoa olemaan kokonainen, puolikas, kokonainen, puolikas.... Tämän jälkeen puolikas, tyhjä, puolikas, tyhjä, puolikas, tyhjä.... Tähän saa kulua aikaa useampia viikkoja, ennen kuin tiputan lääkkeen kokonaan pois.

Lisäksi ymmärrän, että minun täytyy tehdä muutoksia tavalliseen arkeeni. Olen ollut pidempään työttömänä ja olen viettänyt aikaani milloin mitenkin. Itselleni koen tärkeäksi saada unirytmini kuntoon. Joka aamu tulisi olla tietty kellonaika milloin nousisin ylös. Hyvä aika voisi olla klo 9-10 välillä.
Unirytmin lisäksi minun täytyy alkaa ulkoilla päivittäin. Tämän ei tarvitse tarkoittaa hikiliikuntaa. Ylipäänsä että on ulkona ja saa luonnonvaloa. Sinäänsähän tämän tulisi olla helppoa, kun omistan nuo koiratkin. Jännästi sitä vain passivoituu, kun on liikaa aikaa. Töissä ollessa keksisi sata asiaa mitä tekisi vapaa-ajalla.
Itse liikuntakaan tuskin olisi pahitteeksi. Kaipaan parempaa lihaskuntoa. Elintavoissani muutenkin on parantamisen varaa. Syömistottumukset, tupakointi ja alkoholin käyttö. Syön liian vähän kasviksia ja hedelmiä. Syön liikaa karkkeja ja juon limsoja. Jos pitäisin julkista ruokapäiväkirjaa ja joku, joka ei ole nähnyt minua, voisi kuvitella minut hyvinkin lihavaksi henkilöksi. Taidankin olla "laihalihava". Nyt jos jäit miettimään minkä kokoinen sitten olen, niin voin sen tässä paljastaa. Olen 170cm pitkä ja puntari on näyttänyt pitkään samaa lukua vaikka söisin tai en, eli 54 kiloa. Koen sen olevan minulle ihan normaali hyvä paino.

Tänään ulkona paistaa aurinko ja valkoinen piha näyttää kovin mukavalta. On raikkaan ja puhtaan näköistä. Aurinko on kovin tervetullut ilmiö tähän pitkään ja pimeään talveen. Huomaan heti auringon näyttäytyessä, kuinka mieli virkistyy.

On se aurinko vaan niin ihana!

Lääkkeen lopetus vol 1.

Kesällä 2014 päätin lopettaa Citalopram lääkitykseni.

Kävin juttelemassa asiasta työterveydessä. Lääkäri neuvoi lopettamaan lääkkeen hitaasti ja maltillisesti. Tämän kyllä jo tiesin itsekin, pakkausselosteestakin sen voi lukea.
Voi olla, että lopetin kuitenkin melko nopealla tahdilla lääkkeen. Olin kuitenkin syönyt usean vuoden ajan lääkettä 20mg annoksella. Tiputuksen tein muistaakseni niin, että puolitin lääkkeen 10mg:aan ja söin sillä annoksella useamman viikon, kunnes tiputin lääkkeen kokonaan pois.

Vieroitusoireita tuli. Oli outoja oloja, puutumisen tunteita ja jännimpinä nämä "sähköiskutuntemukset". Muutama voimakkaampi paniikki-/ahdistuskohtauskin tuli. Olin kuitenkin osannut varautua näihin, eikä ne minua paljoa hetkauttaneet. Oireita kesti muutaman viikon lääkkeen lopettamisen jälkeen.

Lääkkeen lopetettuani huomasin olevani jotenkin virkeämpi. Päiväväsymystä ei ollut ja jotenkin kaikki tuntui kirkkaammalta. Ajatukset ja tuntemukset oli himpun verran terävämpiä. Minua nauratti ja itketti eritavalla. Helpommin ja jotenkin vapautuneemmin. Seksuaaliset halutkin muuttuivat. Haluja oli enemmän ja itse seksikin tuntui mahtavammalta.
Jonkin aikaa menikin ihan hyvin ja olin iloinen, että olin päässyt lääkkestä niinkin helposti eroon ja kaikki sujui. Välillä tuli paniikkia/ahdistusta mutta osasin hoitaa oloni entiseen tapaan.

Mökillä puissa on naavaa.

Alamäki oli kuitenkin edessä. En oikein edes muista kuinka se tarkalleen alkoi. Olin ollut työttömänä jonkin aikaa. Vietin paljon aikaani itsekseni kotona, kun muut olivat töissä tai koulussa. Se taisi olla tammikuuta 2015 kun kävin oman elämäni pohjalla. Olo tuntui jotenkin ulkopuoliselta. En saanut mitään aikaiseksi, eikä mikään oikein huvittanut taikka ilahduttanut. Ihmettelin kuinka olinkaan vajonnut näin syviin ja synkkiin vesiin kuin huomaamatta. Ahdisti ja olin todella pettynyt itseeni. Pettynyt ja turhautunut, että taasko tämä alkaa. Taasko on lähdettävä hakemaan apua omaan pärjäämättömyyteeni.
Yritin sinnitellä. Koitin alkaa ulkoilla enemmän. Ulkoilu auttaa kyllä ihan aikuisten oikeasti, sen voin todeta. Oli kuitenkin liian myöhäistä koittaa enää yksin nousta suosta. Oloni oli kamala. Säikähdin tosissani miltä minusta tuntui. Sitten hakeuduin taas hoidonpiiriin.

Pääsin lääkärin vastaanotolle. Kerroin lääkärille lyhyesti oireeni ja taustani. Lääkäri oli oitis sitä mieltä, että lääke on aloitettava uudelleen. Resepti kourassa lähdin apteekkiin. Olin saanut myös ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle.                                                              
Oloni oli äärimmäisen helpottunut lääkärikäynnin jälkeen. Ajatus siitä, että kyllä tämä tästä taas lähtee etenemään parempaan suuntaan. Sairaanhoitajalla käynti oli kyllä ihan yhtä tyhjän kanssa. Oli sama kuin olisi kaverin kanssa höpötellyt. Taisin käydä vielä toisenkin kerran vastaanotolla, kunnes uusia käyntejä ei enää koettu tarpeelliseksi.

Lääkäri määräsi minulle takaisin Citalopramin 20mg annoksella. Päätin kuitenkin itse, että en söisi kuin 10mg annosta. Tämä riittikin ihan hyvin tuodakseen avun. Mutta oliko lääke tosiaan se suurin apu vaiko se, että pääsin juttelemaan asiastani lääkärille? Olonihan oli kovin huojentunut jo siitä, kun päätin, että en jää enää kotiin itsekseni kökkimään.

Jatkossa kerron tässä blogissa kuinka tuon 10mg pudotus tulee sujumaan. Annos voi jonkun korvaan kuulostaa typerän pieneltä mutta sillä on kuitenkin vaikutusta olotilaan.


Ajatuksia lääkityksestäni seuraavassa postauksessa.

Kuinkas sitten kävikään?

Jatkan vielä taustatarinaani, jotta päästäisiin nykyhetken tilanteeseen.

Terapian loputtua osaisin elellä muutaman vuoden ihan hyvästi. Välillä paniikki/ahdistus koitti puskea esiin mutta osasin selviytyä näistä tilanteista sen kummempia miettimättä.
Aloitin uudet opinnot ollessani 20-vuotias. Koulu oli mieluinen ja tuntui, että olin löytänyt oman alani. Opiskelin lähihoitajaksi.
Jostain syystä oireeni alkoi kuitenkin puskea pintaan useammin ja voimakkaammin. Kotona syödessäni huomasin, etten osannut taas niellä ruokaani. Ruokailut alkoivat ahdistamaan, koko tilanne ahdisti. Aloin taas pelkäämään enemmän huonon olon mahdollisuutta, pelkäsin aina saaneeni vatsataudin. Ymmärsin kuitenkin melko pian, että haluan uudelleen apua. Olin unohtanut kuinka kohdata nämä olotilat.

Pienen säätämisen ja vääntämisen jälkeen pääsin käymään taasen tällä kummallisella psykiatrilla. Tällä kertaa hän puhui minut ympäri lääkkeen aloittamiseen. Tämän lääkkeen tueksi minun tulisi kuitenkin käydä myös terapiassa. Muistan kuinka psykiatri kaiveli työpöytänsä laatikkoja. Laatikosta löytyi suuri apteekin muovikassi, minkä sisällön hän kumosi pöydälle. Useita lääkepakkauksia. Niistä hän lopulta nappasi yhden paketin, ojensi sen minulle ja sanoi "tämä voisi olla sinulle sopiva". "Voisi olla"... Kiva juttu hei! Nopeasti kävimme läpi, kuinka lääke tulisi toimimaan ja kuinka aloitus tulisi tehdä. Minulle määrättiin Citalopram 20mg. Lääkkeen aloittaminen pelotti kovasti. Kun pääsin kotiin psykiatrin vastaanotolta, olin surullinen. Olenko minä niin hullu, että minun on aloitettava lääkitys? Itkukin siinä pääsi.
Onnekseni pääsin kuitenkin samalle terapeutille, jolla olin aiemmin käynyt. Tämä helpotti suuresti prosessia, ettei tarvinnut aloittaa lähtöpisteestä saakka. Terapeutti sai muutoinkin fiilikseni paremmalle mallille, en pitänyt lääkkeen aloittamista enää niin kamalana asiana.
Tämä terapiajakso kesti noin puoli vuotta.

Lääkkeestä ei tullut kummempia sivuvaikutuksia ja lopulta päädyin syömään lääkettä noin 6 vuotta. Paniikkeja/ahdistuksia tuli edelleen tasaisin väliajoin mutta selvisin niistä. Huomasin, että stressillä oli iso vaikutus oireiden syntymiselle.
Kesällä 2014 sain ajatuksen, että voisin lopettaa lääkityksen. Olin syönyt sitä tottumuksesta jo useamman vuoden.

Lääkkeen lopetuksesta seuraavassa postauksessa.

Mutkainen tie apuun.

Kuinka sitten aloin alkujaan hakemaan apua ja millainen tie tämä oli? No minäpä kerron.

Kävin tuohon aikaan kauppakoulua, joten päätin mennä puhumaan ongelmistani koulun terveydenhoitajalle. Hoitajalle selitin muistaakseni minun kummallisista oireista, että en pysty syömään kunnolla. Käynti ei ollut pitkä, hoitaja sanoi ettei hän oikein osaa auttaa mutta hän lähettäisi minut nuorisopsykologin juttusille.

Pääsin muistaakseni psykologille melko pian. Kerroin uudestaan oireeni, sen etten pystynyt syömään ja että olen laihtunut. Kerroin myös, että syöminen julkisilla paikoilla oli hanakalaa ja että pelkäsin huonoa oloa. Sovimme psykologin kanssa uuden ajan. Kun menin seuraavan kerran sovittuun tapaamiseen, psykologi olikin vaihtunut jostain syystä sosiaalityöntekijäksi. Ei auttanut kuin aloittaa taas alusta ja kertoa mikä minua vaivasi. Muistan että tuolloin mieltäni kalvoi tuleva Ilosaarirockin reissu, että kuinkahan selviän automatkasta. Sosiaalitäti sanoi käynnin lopuksi, ettei hän ole oikea ihminen auttamaan minua. Olin vielä enempi hämmentynyt. Onko minun vaivani niin outo, ettei tälläisesta ole kukaan ikinä kuullutkaan? Olenko ihan seinähullu?

Sain lähetteen nuorisopsykiatrille. Olin järkyttynyt, psykiatrille! Psykiatri oli keski-ikäinen tukevahko, epäselvästi puhuva mies. Muistan miten pieneksi tunsin itseni istuessani siinä nojatuolissa psykiatrin kysellessä minulta mitä oudompia kysymyksiä. Yhden kysymyksen muistan menneeni suurinpiirtein näin: "Minkä ikäisenä ja miten huomasit kehossasi alkaneen tapahtua muutoksia"? Minä sitten vastailin hieman nolona ja hämmentyyneenä kysymyksestä, että kai siitä kun kuukautiseni alkoivat 12 vuotiaana ja kun hikeni alkoi haista.. Muita kysymyksiä oli, että eläydynkö katsoessani televisiosarjoja, sekä nautinko seksistä jos seksielämää oli. Missään vaiheessa psykiatri ei kommentoinut vastauksiani, eikä selitellyt miksi kyselee näitä kysymyksiä.
Lopulta psykiatri antoi minulle vaihtoehtdot kuinka edetä jälleen kertomani vaivani kanssa. Voisin mennä ryhmäterapiaan taikka yksilölliseen, kognitiiviseen terapiaan. Kumman sitten valitsenkaan, olisi hyvä ottaa kylkeen lääkitys. Järkytyin taas, lääkityskö?! En tahtonut lääkitystä vaivaani, josta en itsekään ollut perillä. Mistä voidaan tietää mikä on sopiva lääkitys, kun kukaan ei tunnu edes tietävän mikä minulla on?

Valitsin kognitiivisen terapian ilman lääkitystä. Terapeutti oli keski-ikäinen mukava naisihminen. Siellä kerroin vielä kerran tarinani. Vihdoinkin pääsin pitkäaikaisempaan hoitoon. En tiennyt alkuun mitä terapialta odottaa, sillä ainoat kokemukset terapiasta oli tv-sarjoista näkemät klipit.
Alkuun tuntui ettei terapiasta ollut mitään hyötyä. Tämä tunne tuli siitä, etten saanut mitään valmiita vastauksia, kuten olin ehkä kuvitellut. Helpottavin tieto minkä sain heti ensimmäisellä käynnillä oli kuitenkin se, etten tosiaankaan ollut ainut ihminen maailmassa (saati sitten suomessa), joka kärsi vastaavista vaivoista. En ollutkaan sekopäähullu! Missään kohtaa terapiaa ei "päätetty" vaivalleni nimeä/diagnoosia. Itse kutsuin oirettani ahdistusjännitykseksi.

Terapiasta sain hyviä työkaluja, kuinka kohdata tuntemukseni ja pelkoni. Aloin ymmärtämään oireideni syitä ja taustoja, sekä sen ettei näitä tuntemuksia tarvinnut pelästyä. Terapeuttini sanoi myös rehellisesti, ettei minun kannattanut tuudittautua ajatukseen siitä, että oireeni tulisivat katoamaan elämästäni lopullisesti. Ennemminkin kannattaisi hyväksyä ne pienenä osana minua. Olen herkkä ihminen vaikka usein kätkenkin herkkyyteni muilta. Pienestä pitäen olen jostain syystä mieluummin itkenyt jossain piilossa ja purrut vain hammasta, jos vaikka sattui kaatumaan pyörällä asfaltille.

Kävin terapiassa noin vuoden ajan. Olin viisaampi ja oloni oli selkeästi parempi ja vahvempi. Pystyin taas syömään ihmistenkin ilmoilla ja reissasin vaikka ajatus olisikn alkuun jännittänyt ja ahdistanut. Käsitin että pelkoja kohti on vain mentävä. Hyvät ja onnistuneet kokemukset vahvistivat itseluottamusta ja oloa siitä että selviän hienosti peloistani huolimatta.

Kuinkas sitten kävikään?

Alku.

Niin, kaikella on alkunsa.

Tahdoin alkaa kirjoittaa blogia omasta kokemuksestani SSRI-lääkityksen saaneena ja siitä irti pääsemisestä. Aiheesta on melko vähän kunnollista keskustelua. Itse löysin joitakin keskusteluja, joissa ihmiset kyselevät lääkityksen vaikutuksista tai niiden haitoista. Kuka on käyttänyt ja mitä, kuinka pitkään on syönyt lääkettä ja mihinkä vaivaan, onko ollut sivuoireita, entäpä mitenkä lopetus sujuu ja mitenkä ne vieroitusoireet kohdataan? Ja ennen kaikkea, onko lääkityksestä ollut hyötyä?

Itse tuon blogissani esille omat kokemukseni ja näkemykseni SSRI-lääkkeistä. En voi väittää, että tiedän miltä muista tuntuu ja mitkä ovat heidän kokemuksensa mielialalääkkeistä yleensä. Sen olen huomannut, että jokainen on oma yksilönsä vaikka diagnoosi papereissa olisikin sama. Kenellä toimii mikäkin, joillakin ei tunnu auttavan mikään eikä kukaan.

Valotan hieman omaa taustaani, jolloin päästään liikkeelle ja itse asiaan. Olen tällä hetkellä 27-vuotias naisihminen Lappeenrannasta. Olen elämässäni kärsinyt vaihtelevasti jonkinlaisesta ahdistuksesta/paniikista ja hieman kait masennuksestakin. Ensimmäistä kertaa tajusin jonkin olevan vialla joskus 17 vuotiaana, ellen nyt ihan väärin muista.
Kaikki alkoi kun olin automatkalla Helsinkiin äitini ja isosiskoni kanssa. Minulle tuli yksinkertaisesti huono olo. Huono olo ja oksentaminen ovat olleet pienestä lapsesta saakka pelkoni, jonka uskoisin juontuvan siitä kun äitini sairasteli paljon ollessani pieni. Äitini sairauksiin liittyi kovat vatsakivut ja oksentelut.
Selvisin siis tästä Helsingin reissusta mutta jotenkin se huonon olon tunne jäi päälle, säikähdin kenties. Tämän seurauksena en pystynyt sinä päivänä oikein syömään mitään. Siitä alkoikin oravanpyörä. Huonovointisena ei tee mieli syödä, nälkäisenä taas tulee huono olo ja sittenkään ei tee mieli syödä. Elin varmaan noin pari viikkoa banaaneilla, nesteillä ja jäätelöllä. Tämä siksi, sillä oli ilmaantunut toinenkin oire; en pystynyt nielemään kunnolla. Aina kun koitin syödä jotain, tuntui että tukehdun ruokaan. Oire paheni, jos söin muiden ihmisten seurassa.
Olin hämmentynyt. Mikä minua oikein vaivasi? Aikani kamppailin asian kanssa, kunnes tajusin että minun on haettava apua. Olin 170cm pitkä ja painoni oli tippunut hälyttävään 45 kiloon. Olen aina ollut hentoinen mutta tämä paino oli jo aivan liian vähän. Halusin syödä mutten vain pystynyt.

Tästä alkaa sitten kertomukseni, kuinka sain apua (vai sainko?), sekä muita pohdiskeluja ja kerrontaa menneistä nykyhetkeen.