Lääkkeen lopetus vol 1.

Kesällä 2014 päätin lopettaa Citalopram lääkitykseni.

Kävin juttelemassa asiasta työterveydessä. Lääkäri neuvoi lopettamaan lääkkeen hitaasti ja maltillisesti. Tämän kyllä jo tiesin itsekin, pakkausselosteestakin sen voi lukea.
Voi olla, että lopetin kuitenkin melko nopealla tahdilla lääkkeen. Olin kuitenkin syönyt usean vuoden ajan lääkettä 20mg annoksella. Tiputuksen tein muistaakseni niin, että puolitin lääkkeen 10mg:aan ja söin sillä annoksella useamman viikon, kunnes tiputin lääkkeen kokonaan pois.

Vieroitusoireita tuli. Oli outoja oloja, puutumisen tunteita ja jännimpinä nämä "sähköiskutuntemukset". Muutama voimakkaampi paniikki-/ahdistuskohtauskin tuli. Olin kuitenkin osannut varautua näihin, eikä ne minua paljoa hetkauttaneet. Oireita kesti muutaman viikon lääkkeen lopettamisen jälkeen.

Lääkkeen lopetettuani huomasin olevani jotenkin virkeämpi. Päiväväsymystä ei ollut ja jotenkin kaikki tuntui kirkkaammalta. Ajatukset ja tuntemukset oli himpun verran terävämpiä. Minua nauratti ja itketti eritavalla. Helpommin ja jotenkin vapautuneemmin. Seksuaaliset halutkin muuttuivat. Haluja oli enemmän ja itse seksikin tuntui mahtavammalta.
Jonkin aikaa menikin ihan hyvin ja olin iloinen, että olin päässyt lääkkestä niinkin helposti eroon ja kaikki sujui. Välillä tuli paniikkia/ahdistusta mutta osasin hoitaa oloni entiseen tapaan.

Mökillä puissa on naavaa.

Alamäki oli kuitenkin edessä. En oikein edes muista kuinka se tarkalleen alkoi. Olin ollut työttömänä jonkin aikaa. Vietin paljon aikaani itsekseni kotona, kun muut olivat töissä tai koulussa. Se taisi olla tammikuuta 2015 kun kävin oman elämäni pohjalla. Olo tuntui jotenkin ulkopuoliselta. En saanut mitään aikaiseksi, eikä mikään oikein huvittanut taikka ilahduttanut. Ihmettelin kuinka olinkaan vajonnut näin syviin ja synkkiin vesiin kuin huomaamatta. Ahdisti ja olin todella pettynyt itseeni. Pettynyt ja turhautunut, että taasko tämä alkaa. Taasko on lähdettävä hakemaan apua omaan pärjäämättömyyteeni.
Yritin sinnitellä. Koitin alkaa ulkoilla enemmän. Ulkoilu auttaa kyllä ihan aikuisten oikeasti, sen voin todeta. Oli kuitenkin liian myöhäistä koittaa enää yksin nousta suosta. Oloni oli kamala. Säikähdin tosissani miltä minusta tuntui. Sitten hakeuduin taas hoidonpiiriin.

Pääsin lääkärin vastaanotolle. Kerroin lääkärille lyhyesti oireeni ja taustani. Lääkäri oli oitis sitä mieltä, että lääke on aloitettava uudelleen. Resepti kourassa lähdin apteekkiin. Olin saanut myös ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle.                                                              
Oloni oli äärimmäisen helpottunut lääkärikäynnin jälkeen. Ajatus siitä, että kyllä tämä tästä taas lähtee etenemään parempaan suuntaan. Sairaanhoitajalla käynti oli kyllä ihan yhtä tyhjän kanssa. Oli sama kuin olisi kaverin kanssa höpötellyt. Taisin käydä vielä toisenkin kerran vastaanotolla, kunnes uusia käyntejä ei enää koettu tarpeelliseksi.

Lääkäri määräsi minulle takaisin Citalopramin 20mg annoksella. Päätin kuitenkin itse, että en söisi kuin 10mg annosta. Tämä riittikin ihan hyvin tuodakseen avun. Mutta oliko lääke tosiaan se suurin apu vaiko se, että pääsin juttelemaan asiastani lääkärille? Olonihan oli kovin huojentunut jo siitä, kun päätin, että en jää enää kotiin itsekseni kökkimään.

Jatkossa kerron tässä blogissa kuinka tuon 10mg pudotus tulee sujumaan. Annos voi jonkun korvaan kuulostaa typerän pieneltä mutta sillä on kuitenkin vaikutusta olotilaan.


Ajatuksia lääkityksestäni seuraavassa postauksessa.