Mutkainen tie apuun.

Kuinka sitten aloin alkujaan hakemaan apua ja millainen tie tämä oli? No minäpä kerron.

Kävin tuohon aikaan kauppakoulua, joten päätin mennä puhumaan ongelmistani koulun terveydenhoitajalle. Hoitajalle selitin muistaakseni minun kummallisista oireista, että en pysty syömään kunnolla. Käynti ei ollut pitkä, hoitaja sanoi ettei hän oikein osaa auttaa mutta hän lähettäisi minut nuorisopsykologin juttusille.

Pääsin muistaakseni psykologille melko pian. Kerroin uudestaan oireeni, sen etten pystynyt syömään ja että olen laihtunut. Kerroin myös, että syöminen julkisilla paikoilla oli hanakalaa ja että pelkäsin huonoa oloa. Sovimme psykologin kanssa uuden ajan. Kun menin seuraavan kerran sovittuun tapaamiseen, psykologi olikin vaihtunut jostain syystä sosiaalityöntekijäksi. Ei auttanut kuin aloittaa taas alusta ja kertoa mikä minua vaivasi. Muistan että tuolloin mieltäni kalvoi tuleva Ilosaarirockin reissu, että kuinkahan selviän automatkasta. Sosiaalitäti sanoi käynnin lopuksi, ettei hän ole oikea ihminen auttamaan minua. Olin vielä enempi hämmentynyt. Onko minun vaivani niin outo, ettei tälläisesta ole kukaan ikinä kuullutkaan? Olenko ihan seinähullu?

Sain lähetteen nuorisopsykiatrille. Olin järkyttynyt, psykiatrille! Psykiatri oli keski-ikäinen tukevahko, epäselvästi puhuva mies. Muistan miten pieneksi tunsin itseni istuessani siinä nojatuolissa psykiatrin kysellessä minulta mitä oudompia kysymyksiä. Yhden kysymyksen muistan menneeni suurinpiirtein näin: "Minkä ikäisenä ja miten huomasit kehossasi alkaneen tapahtua muutoksia"? Minä sitten vastailin hieman nolona ja hämmentyyneenä kysymyksestä, että kai siitä kun kuukautiseni alkoivat 12 vuotiaana ja kun hikeni alkoi haista.. Muita kysymyksiä oli, että eläydynkö katsoessani televisiosarjoja, sekä nautinko seksistä jos seksielämää oli. Missään vaiheessa psykiatri ei kommentoinut vastauksiani, eikä selitellyt miksi kyselee näitä kysymyksiä.
Lopulta psykiatri antoi minulle vaihtoehtdot kuinka edetä jälleen kertomani vaivani kanssa. Voisin mennä ryhmäterapiaan taikka yksilölliseen, kognitiiviseen terapiaan. Kumman sitten valitsenkaan, olisi hyvä ottaa kylkeen lääkitys. Järkytyin taas, lääkityskö?! En tahtonut lääkitystä vaivaani, josta en itsekään ollut perillä. Mistä voidaan tietää mikä on sopiva lääkitys, kun kukaan ei tunnu edes tietävän mikä minulla on?

Valitsin kognitiivisen terapian ilman lääkitystä. Terapeutti oli keski-ikäinen mukava naisihminen. Siellä kerroin vielä kerran tarinani. Vihdoinkin pääsin pitkäaikaisempaan hoitoon. En tiennyt alkuun mitä terapialta odottaa, sillä ainoat kokemukset terapiasta oli tv-sarjoista näkemät klipit.
Alkuun tuntui ettei terapiasta ollut mitään hyötyä. Tämä tunne tuli siitä, etten saanut mitään valmiita vastauksia, kuten olin ehkä kuvitellut. Helpottavin tieto minkä sain heti ensimmäisellä käynnillä oli kuitenkin se, etten tosiaankaan ollut ainut ihminen maailmassa (saati sitten suomessa), joka kärsi vastaavista vaivoista. En ollutkaan sekopäähullu! Missään kohtaa terapiaa ei "päätetty" vaivalleni nimeä/diagnoosia. Itse kutsuin oirettani ahdistusjännitykseksi.

Terapiasta sain hyviä työkaluja, kuinka kohdata tuntemukseni ja pelkoni. Aloin ymmärtämään oireideni syitä ja taustoja, sekä sen ettei näitä tuntemuksia tarvinnut pelästyä. Terapeuttini sanoi myös rehellisesti, ettei minun kannattanut tuudittautua ajatukseen siitä, että oireeni tulisivat katoamaan elämästäni lopullisesti. Ennemminkin kannattaisi hyväksyä ne pienenä osana minua. Olen herkkä ihminen vaikka usein kätkenkin herkkyyteni muilta. Pienestä pitäen olen jostain syystä mieluummin itkenyt jossain piilossa ja purrut vain hammasta, jos vaikka sattui kaatumaan pyörällä asfaltille.

Kävin terapiassa noin vuoden ajan. Olin viisaampi ja oloni oli selkeästi parempi ja vahvempi. Pystyin taas syömään ihmistenkin ilmoilla ja reissasin vaikka ajatus olisikn alkuun jännittänyt ja ahdistanut. Käsitin että pelkoja kohti on vain mentävä. Hyvät ja onnistuneet kokemukset vahvistivat itseluottamusta ja oloa siitä että selviän hienosti peloistani huolimatta.

Kuinkas sitten kävikään?