Vastatuulta ja poutapäiviä.

En ole varmaankaan ainoa (toivottavasti), jonka mielialat tuppaa välillä heittämään melkoista kuperkeikkaa. Joskus olen saattanut googlailla itselleni sopivia diagnooseja ja todennut, ettei se ehkä ole kovin fiksua. Nähtävästi siis ihan masentuneellakin voi fiilikset aaltoilla aikalailla.

Pari viikkoa sitten minulla oli ns. "hyvä jakso". Olo oli melko tasainen ja siedettävä. Ehdinkin jo ajatella, että mites tämä elo nyt näin rauhalliseksi on käynyt. Erinäisten tapahtumien johdosta viime viikonloppuna mieliala laskikin sitten alas ja vauhdilla. Kamalimmat olotilat koen myöhään iltaisin ja öisin. Mistähän lie sekin johtuu?
Millaisiksi sitten kuvailisin noita kamalia oloja.. Noh, silloin olen ainakin negatiivisuuden ja pessimistisyyden perikuva. Syyttävät ajatukset, itsensä mollaaminen, itsesääli, katkeruus, epätoivo,  ahdistava ja pelokas olo. Välillä sitten jopa kuoleman toiveet ja niissä ajatuksissa kieriskely. Tunne, että on täysin yksin niiden tuntemuksien kanssa. Ajatukset kiertää kehää, eikä niille meinaa tulla loppua. Nämä olotilat on hyvin erilaiset riippuen siitä olenko yksin vai seurassa. Ja seuralla meinaan lähinnä exääni. En minä muiden edessä hajoile - ainakaan näkyvästi.

Olotilat kestää aikansa. Yksin ollessani pahin huippu laantuu alle puolessa tunnissa ja tilalle saattaa jäädä apaattinen olo. Viimeeksi kun olin exäni luona (I know, mutta en enää vietä hänen kanssa aikaani), vajosin noihin synkkyyden syövereihin. Ahdistavaa oloa ja itkemistä kesti kaikkinensa varmaankin tunnin verran. Sen jälkeen olo oli melko voipunut, ihan kuin olisi juossut pitkän lenkin.
Osittain tunnistan tuossa tilanteessa sen, etten osaa sanoittaa pahaa oloani. En osaa/kehtaa sanoa suoraan mikä tuntuu juuri sillä hetkellä niin pahalta. Alan kiukutella kuin pikku lapset konsanaan. Lopulta tuossa tilassa toiveenani on vain, että joku nappaisi syliin ja hyssyttelisi, sekä sanoisi napakasti että nyt riittää.

Tuossakin siis pieni opettelemisen paikka. Kuinka kohdata ja käsitellä noita omia tuntemuksiaan. Niitäkään kun ei pitäisi pelätä millään tavalla. "Älä ahdistu ahdistumisesta".

Mutta onnekseni on tosiaan niitä parempiakin hetkiä. Silloin ei jaksa pyörittää päässään pelkkiä murheita. Silloin jaksan innostua asioista, tavata ihmisiä, kuunnella musiikkia ja nauttia koirieni seurasta. Ja sitä jouluahan tässä edelleen odotellaan...